Kuukausi Borneossa on nyt kulunut ja huomenna lennamme Singaporeen, missa viidakko on enemmankin asfalttityyppista, missa voin kayda korkealuokkaisessa kasvohoidossa ja missa voin vihdoinkin kayttaa sita ainoaa vahan fiinimpaa leninkia jonka vakisin halusin mukaan. Siis jos saan kuoriuduttua haalistuneista seka hauskasti muodottomaksi virttyneista T-paidoista.

Suurin osa Sarawakin provinssissa viettamastamme ajasta on kulunut kansallispuistoissa. Vietimme muutaman paivan Niah luolilla - kyseinen luola on yksi maailman suurimmista joten pari paivaa meni helposti taskulamppujen kanssa seikkaillessa. Pelkka luolansuu on 240 levea ja 60m korkea. Lavitseen johtava reitti oli miltei 2km pitka ja asutti 250.000 lepakkoa jotka haisivat muuten odottamattoman huonolta.

Pari paivaa sitten palasimme Bakon kansallispuistosta.

Tama on Borneon vanhin kansallispuisto joten vaellusreitit ovat erinomaiset ja elaimisto tottunut ihmisiin, mika tarkoitti loistavia kohtaamisia. Yhtena myohaisena iltapaivana kavelimme takaisin autiolta hiekkarannalta (Ulla hei, eikos tama ole joku Taiskan hitti?) kun lehvisto yhtakkia kohisi. Nostimme katseen puiden latvoihin ja hyva etten lentanyt pyrstolleni. Noin viiden metrin paassa olevan puun haarassa istui iso harvinainen (ja nyt en kylla tieda suomenkielista nimea joten kaytan sita ilmeista arvausta) nenaapina! Se nojasi rennosti oksanrankaan ja riipi oksista lehdet suuhunsa. Me innostuimme tasta niin etta herasimme seuraavana aamuna klo 5.30 ollaksemme takaisin sademetsassa heti kun aurinko oli valmis heittamaan ensimmaiset sateet ja hullun tuurilla seurasimme kokonaista laumaa kyseisia apinoita aamupalalla parin tunnin verran! Kuvat ovat valitettavasti aika huonoja, kameran zoom ei oikein riita villielainten ikuistamiseen, mutta saatte varmaan vahan selvaa. Tana aamuna nakemamme oranki oli toinen loistava tapaaminen.

Ennen Bakoa vierailimme yhdessa hiljaisimmista kansallispuistoista, Similajaussa. Puisto on jalleen rauhoitettua sademetsaa, mutta meren rannalla. Uimisesta ei tullut kylla yhtaan mitaan, aallot paiskivat Etela-Kiinan mereen niin voimallisesti etta kun kerran yritin rohkeasti nayttaa reteaa koira-tyylia niin loysin itseni yskimasta nena taynna vetta ja bikinin housut taynna hiekkaa. Yhtena paivana vaelsimme yhteensa noin kuusi tuntia pienelle hiekkarannalle jolla ei nakynyt ristin sielua (koko puistossa ei tuntunut olevan muita vierailijoita) ja iltapaiva naytti muodostuvan tavan rennoksi laiskotteluksi. Mutta ei sittenkaan. Dramaattinen kaanne vaani oven takana.

Istuin ajopuulla sulattelemassa lounaaksi nauttimaamme purkkisardiinia, kun Tim istui viereeni ja kosi. Noin vain. Minua vahan pyorrytti. Tarkistin hiukan kimittavalla aanella etta tassa oli tosi kyseessa ja vastasin sitten myontavasti. Etta tassa sita sitten ollaan. En ole ihan varma pitaisiko minun tehda jotain, vaikka ryhtya lukemaan Morsian-lehtea tai aloittaa laihdutuskuuri? Kumpikaan ajatus ei kuitenkaan innosta ja taidamme ryhtya miettimaan kaytannon jarjestelyita vasta Lontooseen palatessamme. On kuitenkin lienee mainittava, etta meilla on molemmilla naama jatkuvassa leveassa virneessa.

Lahdemme tasta viettamaan iltapaivaa Kuchingin charmantissa kaupungissa missa paikallisten viljelijoiden tuottamat pippurit kuivuvat katukivetyksilla ja varikkaat puutalot reunustavat joen rantaa.